Joskus pelkään, että elämäni on sellaista, että suuri osa siitä kuluu ikään kuin valtamerten syvyyksissä, omissa maailmoissani. Vuosia ja taas vuosia menee siellä. Sitten nousen sieltä, ikään kuin jonkinlaisen muistinmenetyksen vallassa. Mutta nousen kuitenkin. Olin jo unohtanut, että merellä on pinta. Nousen pinnan yli puolijumalan kaltaisena, näen että pystyn ratkaisemaan kaiken, tiedän kaiken… mutta jokin asia alkaa tappaa minua sisältäpäin. Tajuan, että pinnan päällä oleva maailma on paha, ja ettei mikään siellä muutu, jos joku ei juokse sitä pahaa päin ja ota iskua.

Teini-iässä arvelin tulevani hulluksi. Osittain pelkäsin sitä, osittain halusin sitä. En tiennyt, mitä siitä seuraisi. Minulla ei ollut aavistustakaan… luulin että hulluksi tuleminenkin on vain jotain juhlaa, ja että jokainen vitutus kääntyy maaniseksi päähänpistoksi. Jossain vaiheessa mikään ei tuntunut enää miltään, paitsi että koko ajan tuntui pahalta. En odottanut sitä. En kadu sitä. Koin menettäneeni niin paljon kuin osasin kuvitella, mutten halunnutkaan sitä. Se maailmankatsomus teki itsemurhan, vaikka minä, sen kantaja, selvisin siitä hengissä. Joskin muutuin toiseksi ihmiseksi. Mutta siitä jäi tietty pelko.

Mitä jos tämä on syklistä? Mitä jos minun on jatkossakin juostava seinää päin ja menetettävä valtavasti, rakennettava se sitten uudelleen, ja taas juostava seinää päin? Seinä vain vaihtuisi, mutta kaava pysyisi aina samana. Että koen hybrikseni velvoittavan minut näyttämään, että olin puheideni veroinen, ja sitten teen jotain sellaista, jossa joudun tuhoutumaan ja syntymään uudestaan. En usko siihen. En halua sitä. Mutta pelkään sitä. Pelkään, että mitä jos elämääni tulisi sellainen toistuva tylsä nousun ja tuhon kaava. Inhoan siinä ajatuksessa pohjimmiltaan sitä, että se olisi tylsää ja kliseistä, eikä vaikuttaisi parhaalta tulokselta, mihin on mahdollista päästä. Mieluummin kääntäisin koko veneen ylösalaisin ja näyttäisin, että sillä on parempi purjehtia niin päin, kuin keikuttaisin sitä järkyttääkseni ihmisiä.

Koska jos tuhoudun, joudun takaisin valtameren pohjaan, ja taas nousemaan sieltä muistini menettäneenä. Ja se kuulostaa turhalta ja työläältä. Tiedän, että ihminen voi menettää niin paljon, ettei hän edes muista, mitä hänellä aiemmin oli. Haluaisin, että ne hetket, jotka koen nyt, pysyisivät jotenkin mukanani… en tosin tiedä, mihin tarvitsen niitä. Mutta niistä vanhoista ajoista tuntuu olevan niin valtavan kauan. Nekin olivat mielenkiintoisia. On pelottavaa ajatella, että joku päivä tästä hetkestä varmaan tuntuu kuluneen hirveän kauan. Nämä ovat nimittäin aika hyviä aikoja elämässä. Olen vielä tuotteliaampi kuin teininä, mutten vihaa maailmaa. Koska en ole ikinä elänyt parempaa aikaa elämässäni kuin nyt, niin tuntuu vaikealta ajatella, että kymmenen vuoden päästä asiat voisivat olla niin hyvin, että tämä aika näyttäytyy sinä minä se on: rakentamisen vaiheena, jolloin tärkeimmät asiat ovat yhä kesken. Minusta kun tuntuu, että tämä matka on jo itsessään päämäärä… on pelottavaa ajatella, että voisi päästä perille suuremmassa määrin, kuin mitä nyt on perillä. Mitä helvettiä se tarkoittaisi? Näen monia mahdollisuuksia, mutta ne ovat toistaiseksi vain mahdollisuuksia.