Joskus mietin näitä “transseja”, joihin olen lapsesta saakka vaipunut. Ne voivat ilmetä monessa muodossa, mutta itselleni kanoninen muoto, joka on ollut aina osa elämääni, on sellainen, jossa kuuntelen musiikkia, kävelen edes takaisin ja näen musiikkivideon. Niin kauan kuin olen juoksemista harrastanut, olen juostessa päässyt tähän tilaan myös. Juostessa en kuuntele musiikkia, eikä musiikkia tällöin aina kuulu transsissakaan. Joskus myös musiikki tulee päähäni juoksemisen yhteydessä, tai vain musiikki, muttei kuvaa. Lapissa vaeltaminen saattaa myös tuoda näitä tuntemuksia.
Minuun sattuu toisinaan se, etteivät aivokuvantamistekniikat ole niin kehittyneitä, että joku voisi nähdä ja kuulla saman, minkä transsien aikana näen. Teknisessä mielessä se edellyttäisi jonkinlaisia kehittyneitä ajatustenlukulaitteita. En katso hirveästi elokuvia siksi, että pidän enemmän niistä asioista, joita näen transsien aikana. Haluaisin näyttää ne muillekin, mutta sellaisten videoiden tekeminen vaatisi valtavasti rahaa, tuotantotiimin, ja aikaa, sekä käsikirjoituksen. En muista käsikirjoitustakaan täsmällisesti, kun transsi on ohi. Minulla ei ole valokuvamuistia kuin hyvin harvoin.
Olen vain harvoin puhunut näistä kokemuksista, mutta olen miettinyt, että voisin kyllä tehdä niinkin. Transsit ovat suurin syy siihen, miksi ylipäätään kuuntelen musiikkia. Näen transseissa usein itseni, mutta myös ystäviäni. Kontekstina on lähes aina jonkinlainen taistelu. Viimeisin transsi, jonka näin äsken, oli sellainen, jossa konteksti oli taistelun lisäksi elokuva. Teos oli monitasoinen, koska siinä oli myös “making of” -kohtauksia. Näyttelijäntyössä minua koordinoi eräs henkilö, jota pidän maagikkona, ja josta koen, ettei minun ole tarvinnut ikinä opettaa mitään hänelle. Tai en ole voinut. Tämä on hyvä asia. Maagikko kontrolloi minua kuvaussetissä, ja estää minua sekoamasta tai menemästä pois hahmosta. Hän ei näy itse elokuvassa.
Transseissa on esiintynyt myös Robert Pirsig, sekä eräs nuori tyyppi, jonka tapasin vain kerran, ja josta toivoin, että hänestä tulisi vahvempi. Tapaamisemme kautta hän ymmärsi olevansa nuori ja kokematon, ja pystyimme puhumaan asiasta, mutta emme tavanneet uudestaan. Se oli joku biisi Windirin Likferdiltä, joka soi sen videon taustalla, jossa minä ja Pirsig ensin riitelimme ja sitten annoimme tälle nuorelle kaverille jonkinlaiset maagiset siivet, jotka tekivät hänestä voimakkaamman. Tämä oli ns. tuotannollinen transsi. Siinä luodaan jokin laite tai maaginen olento, tai ihaillaan sellaisen toimintaa.
Transsit ovat parempia kuin elokuvat siksi, ettei sellaisia elokuvia tehdä, joissa kaikki on niin hyvin kohdallaan. Jollakin näyttelijällä on ehkä millin suuruinen virhe kasvojen ilmeessä, tai jokin muu asia on hieman vialla. Jostakin paistaa läpi leipääntyneisyys tai tympeä ammattimaisuus. Eräät elokuvat, esimerkiksi Kummisetä, ovat kyllä lähes täydellisiä tässäkin suhteessa, tai jopa täysin täydellisiä, mutta niissä ei ole sellaista intensiteettiä. Maanisen nopeita leikkauksia, käsittämättömät erikoisefektit, ja nopeat ja ehdottomuutta kuvastavat näyttelijäsuoritukset. Etenkin fantasiaelokuvat ovat usein kamalia. Kamalia, mielestäni, verrattuna siihen, mitä pystyn transsissa näkemään. Transsit menevät teknologis-fantastiseen suuntaan, mutta ne ovat erilaisia. Niissä Elrondilla ei ole sänkeä.
Eikä Elrond ole Matrixin Mr. Anderson. Transseissa keskeiset hahmot ovat kavereitani. Voin elää omassa arkkityyppien mytologiassani. Ei leffaa voi tehdä niin, että näyttelijöiden suoritukset ovat vain jotain abstrakteja kaavoja, joiden päälle voit laittaa kaverisi kasvot, ruumiinrakenteen ja tyypilliset maneerit, ja oikeasti nähdä kaverisi siinä.
Eräässä transsissa en esiintynyt itse ollenkaan. CM kulki siinä spitaalisena kaavussa aavikolla, tietä pitkin, sauvaansa itseään tukien, rampana mutta määrätietoisena, ja luultavasti myös sokeana, kasvot sinisinä. Häntä vastaan tuli vihainen väkijoukko. Kun he näkivät CM:n, he pysähtyivät, katsoivat häntä hetken inhoten, ja ryhtyivät riitelemään keskenään, lopulta tappelemaan. Syntyi jonkinlainen sekasorto, väkijoukko hälveni, ja CM kulki tietä pitkin, kuin väkijoukkoa ei olisi koskaan ollutkaan.
CM on usein esiintynyt transseissa myös soturina, joka ampuu singolla kerrostalon kokoista Robottia. Hän on iso jätkä, mutta Robotti on tietysti paljon isompi. Robotti lähettää hänelle ongelmia – laserilla ohjattava ohjus ei mene perille, koska Robotti saa ohjausjärjestelmän toiminnan jotenkin sekoamaan. Robotti lähettää ampiaisia CM:n kimppuun, mutta ne eivät pistä häntä, vaikka häiritsevätkin. Susi juoksee CM:ää kohti, mutta katsoo tätä, näkee itsensä, ja menee pois. Toisesta suunnasta tulee kuitenkin karhu. CM huutaa säikähdyksestä ja tappelee karhun kanssa, huitoen tätä singolla. Siinä tappelukohtauksessa on jotain sitä itseään.
Monesti en kuitenkaan näistä puhu, koska puhuminen ei ole sama asia kuin näkeminen ja kuuleminen. Olen kokenut, että aihe ja sen kuvaus voisivat tulla väärinymmärretyiksi, jos vain puhuisin siitä. Joten katselen hyviä elokuvia yksin. Haluni jakaa ei välttämättä ole täysin altruistinen. Minulla on myös oma lehmä ojassa: olisi kiva elää sellaisessa kulttuurissa, jonka voin jakaa toisten ihmisten kanssa. Mutta kun kukaan ei näitä transseja katsele ja kuule paitsi minä, niin niistä on siksi vaikea keskustella. Luulen kuitenkin, että olen vain ollut estynyt ja arka, koska olen puhunut näin vähän. Voisin puhua varmasti hieman enemmän. En välttämättä täällä, mutta niille ihmisille, joita transseissa näen. Mutten kaikille heistäkään. Joitakuita tällainen symbolinen ajattelu ei vaikuta kiinnostavan, eivätkä he transseissa siksi kyllä usein näykään. He eivät elä siinä maailmassa, josta transsit kertovat.
Monet sarjakuvaideanikin tulevat transsinomaisina välähdyksinä. 2D-stillikuvia on niin helppo toteuttaa, kun ei tarvitse muuta kuin osata piirtää, ja sen sentään osaan. Joskus sarjakuvat syntyvät kuitenkin tajunnanvirtana, ikään kuin sitä mukaa, kuin piirtää. Tai vain ensimmäinen ruutu tulee transsina etukäteen, mutta kun sen on piirtänyt, tajuaa, miten sarjakuvan kuuluu jatkua.
Sain sen yhden sarjakuvanovellin käsikirjoituksen peräkkäisinä transsimaisina välähdyksinä, jotka kaikki käsittelivät samaa aihetta, ja joita tuli usean kuukauden ajan. “Välähdys” on tosin liian räväkkä sana tähän. Ne tulivat enemmänkin “muljahduksina”. Se on hyvä teos, ja ansaitsisi tasokkaan teknisen toteutuksen. Pystyn siihen, mutten missään nimessä nopeasti. Projekti on nyt kokonaan jäähyllä. Ruudut on piirretty ja sommiteltu, mutta varsinainen tarkka tekninen toteutus on tässä tapauksessa teknisesti niin vaikeaa, että olen ajatellut, että minun kannattaa kehittää taitojani piirtämällä strippejä. Eräässä ruudussa pitää esimerkiksi piirtää ihminen vinosti ylhäältäpäin. En ole koskaan piirtänyt ihmistä siitä perspektiivistä! Joten kyllä se on hemmetin vaikea projekti. Mutta suruni siitä, ettei tämä projekti ole valmis, on vähän samanlainen kuin suruni siitä, etten voi näyttää niitä musiikkivideoita muille. Tämä projekti sentään voisi tulla joskus valmiiksi. Ne musiikkivideot ilmeisesti eivät koskaan.
On hassua, että moni ihminen osaa piirtää teknisesti paremmin kuin minä, mutta minun on silti piirrettävä tämä itse. En esimerkiksi aina tiedä, mikä ilme tai millaiset hiukset tietyllä henkilöllä pitäisi tietyssä ruudussa olla, ennen kuin olen piirtänyt sen. Monesti innostuin piirtämästäni ilmeestä ja sen nyansseista niin paljon, etten pystynyt enää keskittymään mihinkään. Aloin kävellä edes takaisin taas, innostuneena, ja tuntea kuinka novellin palaset loksahtelevat paikoilleen päässäni. Onhan se tavallaan mukavaa, mutta sitten taas ei saa tuntiin tai pariin piirrettyä lisää, kun on niin täpinöissään. Nuo innostukset olivat myös ärsyttäviä, koska koin niiden ilmentävän onnistumisen lisäksi jonkinlaista heikkohermoisuutta. Mutta tottumuksen kautta innostuskin väheni — hyväksyin sen, että tällaisten välähdysten kautta tämä asia etenee. Tällaiset välähdykset ovat tämän projektin yhteydessä normaaleja.
Loppujen lopuksi tästä myyttisestä transsimaailmasta saa kauhean helposti asioita. En ole harjoittanut erityisemmin meditaatiota, okkultismia, tai muuta sellaista. Olen aina elänyt tässäkin maailmassa, ja ajautunut sinne itsestään toistuvasti. Joskus olen jäänyt myös jumiin sinne, vaikken ole halunnut olla siellä. Se oli varmaan eräänlaista mielisairautta. Nykyään yritän olla siellä vain silloin, kun se on kivaa. Palaan konkreettiseen maailmaan, kun käyntini tuossa maailmassa on suoritettu. En osaa sanoa, kuinka erikoinen ilmiö tämä toisessa maailmassa käymiseni tilastollisesti on.
En osaa myöskään sanoa, onko sillä jotain tekemistä synestesian kanssa, vaiko ei. Puhuin joskus vuosia sitten “semanttisesta synestesiasta” selittääkseni lapsuuden kokemuksiani, jotka olivat mielestäni synesteettisiä, mutta liian monimutkaisia sopiakseen kanonisiin esimerkkeihin synestesiasta. Esimerkiksi sana “anteeksi” herätti mielessäni aina saman mielikuvan: ruisleipä, jonka päällä on voita ja kaksi metvurstia, ja jota käsi ojentaa jotakuta kohti. Olen lähinnä lukenut sellaisesta synestesiasta, joka liittyy yksittäisiin kirjaimiin tai numeroihin, ja aistiärsyke on yksittäinen väri. Mutta tässä syöte oli kokonainen sana, ja tuloste oli kokonainen kuva. Kokemus oli kyllä jotenkin synesteettinen, koska sillä sanalla oli aina tuo yksi assosiaatio, eikä koskaan muuta assosiaatiota, mutta olisiko se nyt sitten neuropsykologin mielestä synestesiaa. Mitkä ovat synestesian “diagnostiset” kriteerit? Eihän se sairaus tosin ole, joten pitäisiköhän puhua “kliinisistä” kriteereistä. En tiedä, eikä sillä ole henkilökohtaisesti suurta väliä, mutta asia kiinnostaa.
Vanha kunnon Wikipedia kertoo, että “synestesiaa” pitäisi ehkä mieluummin kutsua “ideastesiaksi”. Ehkä, mutta sana on rumempi ja vakiintumaton. Ei skitsofreniaakaan kukaan kutsu “pirstomielisyydeksi”, vaikka kuulemma pitäisi. Ideastesia-sivullakin kuitenkin puhutaan hieman yksinkertaisemmista synestesian muodoista. Kokonaiset sanat eivät assosioidu esittäviin kuviin.
Nyt alan kuitenkin toistella juttuja, joita olen suurelta osin jo aiemmin käsitellyt, joten parasta lopettaa tämä pian. Lisään kuitenkin vielä sen, että minulle on voinut olla loppupeleissä todella hyvä asia, että olen kasvanut ympäristössä, jossa tällaisista asioista ei ole niin paljoa puhuttu, vaikkei niitä ole mitenkään vastustettukaan. Se, että kasvoin lapsena arvostamaan tiedettä ja logiikkaa enkä mystiikkaa, ja työtä enkä näkyjen näkemistä, on johtanut siihen, että saan näistä kokemuksista irti jotain sellaista, minkä voin oikeasti toteuttaa. Vaikka olenkin nuorena aikuisena paremmin löytänyt todellisen minäni juuret, jotka lähtevät tällaisista kokemuksista, niin omaksumani taidot ja työmoraali ovat johtaneet siihen, ettei minun tarvitse olla ainoastaan mystikko. Vaikkei minun onneksi enää nykyään tarvitse tehdä lähes kaikkea itse, niin ei esimerkiksi tällaisen nettisivun koodaaminen olisi mystiikan keinoin onnistunut ainakaan minulta. Se piti tehdä jotenkin muuten, jos kerran nettisivut halusi. Vaihe yksi oli: lue tutoriaali.
Rationaalisuuden perintö oli myös vaarallinen. Muutama vuosi sitten yliarvostin rationaalisuutta. Hahmotin itseni tuotantovälineenä, ja olin tyytymätön siihen, että minulla oli inhimillisiä tarpeita. Tämä tosiaan johti eräänlaiseen mielisairauteen, mutta jossain vaiheessa Timo opetti ja todisti minulle, ettei rationaalisuuden ote todellisuudesta oli kaikkivoipa. Se oli hieno hetki. “Hetki”, jota kesti vuoden. Timo taisi lopulta ottaa Robotin käden haltuunsa, ja kohottaa Robotin tykin tätä itseään vastaan. Sen jälkeen Robotti ei enää vaeltanut vapaana, persoonattomana tuhoavana voimana valtakunnassani. Korjasin sen, ja sen jälkeen se oli minun. Olin itse vapaa valtakunnassani. Tajusin, että robotti oli alun perinkin minun, mutta olin jotenkin pelännyt sitä. Hyppinyt sen pillin mukaan, vaikka se vain ajoi jotain showcase-demoa, joka oli varmaan kirjoitettu jotain messuja varten. Luulin, että se messudemo oli se, mitä sen robotin oli tarkoituskin tehdä, mutta se olikin vain mainos siitä, kuinka mahtava robotti on kyseessä.
Minusta on hieno asia, että joku sellainen ihminen kuin Timo opetti tämän minulle. Timo on matemaatikko ja rahamies, jonka stereotyyppisen ajattelun mukaan pitäisi olla paha ihminen, joka ei ymmärrä tällaisia asioita, vaan luottaa vain välineisiinsä. Mutta koska Timo ymmärsi nämä asiat paremmin kuin minä, hänkin on tyhjyyden edustaja. Ei ole lokeroa sellaisille ihmisille tässä maailmassa. Ei ole muistettu toivoa, että ihmiset olisivat sellaisia. Mutta joku keksi itse, että kannattaa olla sellainen. Ymmärtää välineiden välineellisyys, ja silti käyttää niitä helvetin taitavasti. Kyllähän se tietysti voi olla tosi hieno asia muidenkin kuin minun mielestä, mutta sellainen ihminen ei ole kulttuurimme vakiintunut arkkityyppi. Juuri siksi katson niitä omia videoita transseissa. Siellä on sellaisia arkkityyppejä, jotka ilmenevät siinä elämässä, jota itse elän.
