Ishi (1860(?) -- 1916)

Identiteetti on nykymaailmassa rakennettu niin, että ihmisellä on nimi, siis etunimi ja sukunimi, ja tällä nimellä on sekä yhteiskunnallinen merkitys että henkilökohtainen merkitys. Näin ei ole aina ollut. Wikipedian mukaan eräät Kaliforniassa eläneet intiaanit eivät koskaan paljastaneet nimeään viholliselle. He eivät muutenkaan kertoneet nimeään itse, vaan ainoastaan intiaanin ystävä saattoi paljastaa tämän nimen toiselle henkilölle. Intiaaniheimon englanninkielinen nimi on Yahi. Suomen kielessä y saatettaisiin korvata j:llä, mutta käytän nyt tätä nimeä, joskin pienellä alkukirjaimella.

Viimeinen yahi eli elämänsä valkoisten parissa. Hän tuli valkoisten pariin, kun hänen sukulaisensa olivat kuolleet, ja hän oli lähes nälkiintynt. Mutta koska hänellä ei ollut ystäviä tullessaan, ei ollut olemassa keinoa, jolla hän olisi voinut kertoa nimeään kenellekään. Hänen kanssaan tekemisissä olleet tutkijat päättivät kutsua häntä Ishiksi. Mutta se ei ole nimi. Se on yanan kielen sana, joka tarkoittaa miestä. Ishi vaikutti viihtyvän valkoisten seurassa, mutta salasi nimensä kuolemaansa saakka.

Yahien käytäntö on siitä mielenkiintoinen, että se vaikuttaisi tunnistavan sen eron, joka ihmisen nimen yhteiskunnallisen merkityksen ja henkilökohtaisen merkityksen välillä on. Tämän asian ymmärtäminen vaatii kuitenkin hieman tulkintaa.

Nyky-yhteiskunnassa ei ole varsinaisia ”vihollisia”. Silti yhteiskunta on liian laaja, jotta sen jokaisella jäsenellä voisi olla mitään henkilökohtaista yhteyttä jokaiseen muuhun jäseneen. ”Vihollisuus” ilmenee pikemminkin tuntemattomuutena. Yahi ei paljastaisi omaa nimeään tuntemattomalle. Koska hänen olisi kuitenkin mahdotonta elää nykymaailmassa ilman mitään virallista nimeä, hänen pitäisi keksiä joku indeksinimi, jolla ei ole henkilökohtaista merkitystä, mutta jolla hänet voidaan tunnistaa.

Koska nykynimet ovat pakosti julkisia, ne ovat indeksinimiä, joiden on tarkoitus ajaa nimen yhteiskunnallinen merkitys. Mutta henkilökohtaisesti merkitykselliset nimet ovat toisenlaisia, ja rohkaisisin ihmisiä hylkäämään pelon siitä, että lempinimien antaminen on typerää, koska siihen ”ei ole mitään syytä”. Ne lähentävät ihmisiä toisiinsa. Muistan lapsuudestani kaverin, joka käytti minusta erästä lempinimeä oikeastaan aina. Nuoruudestani muistan toisen sellaisen. Siitä, että he käyttivät minusta lempinimeä, jäi heihin liittyvä miellyttävä muisto.

Huomaan myös, ettei itselleni tullut koskaan aiemmin mieleenkään esitellä itseäni sillä lempinimellä, joka minulle oli annettu. Nyt se tuli mieleen, kun purin tämän ajatuksen sanoiksi, mutta en vieläkään tunne halua tehdä sitä. Taisin siis kokea tämän jutun samalla tavalla kuin yahit.