Kärsimys teininä
Teininä kuvittelin näkeväni, miten asiat todella ovat. Koin muiden ihmisten elävän välineellistä muovielämää. Lapsena en tuntenut juuri kärsimystä, mutta teininä se tuli minulle uutena asiana. Pidin monia ihmisiä tekopyhinä, koska he yrittivät olla kiinnittämättä huomiota kärsimykseen. He eivät puhuneet niistä asioista, joista he kärsivät. Koin, että kärsimys oli perusteltua, jopa hyveellistä, ja että muut ihmiset olivat tyhmiä, koska eivät nostaneet kärsimystä elämässään yhtä keskeiselle paikalle kuin minä.
Nykyään olen alkanut tulla siihen tulokseen, että tämä kärsimys ei suinkaan ole kaiken alkulähde, tai edes luovuuden alkulähde, vaan se on vain yksi asia muiden joukossa. Ja että kärsimiseen liittyy paljon huonoja asioita. Lisäksi tajuan paremmin, että muutkin ihmiset tuntevat kärsimystä, mutta he ovat kokeneet kärsimyksen haitallisemmaksi kuin minä. He eivät ole halunneet kultivoida sitä, ja olemalla puhumatta siitä he keskittyvät asioihin, jotka eivät aiheuta kärsimystä. Ja alan tulla samanlaiseksi kuin he. Kärsimys antoi minulle paljon, mutta se on myös ottanut minulta paljon, ja nyt haluan että se on elämäni mauste eikä sen sisältö.
Pissis tekstiä hoohohhohoho.. kapeakatseinen kommentti? No ei välttämättä. Se on vaan niin todettu, että kun tyttö selviää teiniäiän ohi ja hormoonitoininta rauhoittuu. Ei maailma olekkaan enään niin paha paikka ja ranteet jää rauhaan :F..
Mutta toisaalta ilman vaikeuksia ei kukaan kasva aikuiseksi. Ehkä sitä vaan tulee niin kyyniseksi omaan kohtaloonsa, ettei enää jaksa välittää kaikista pienistä asioisat ja matkan varrella huomaa, ettei kaikella niillä ollutkaan merkitystä. Ilman liian suuria odotuksia on helpompijatkaa päivää eteenpäin, mutta samalla syö osan elämänilostaan….. Kuhan möykkäilen jotakin shaisseee…
Teiniäijän ohi selviäminen voikin olla tytölle aika kova paikka, höhöh. Sehän tulee ja kiksauttaa ja ajaa kotiin mankillaan kattomaan lätkää ja sanomaan äitiään huoraks, ja kun sille yrittää soittaa että mennäänkö naimisiin, niin äiti huutaa taustalla että ”SYÖÖMÄÄN!” ja poika sanoo että oota, toisenkin kiveksen pitäis laskeutua. No ei tuosta sen enempää, sillä kirjoitusvirheestä nillittäminenhän tunnetusti on voittajan valinta, mutta mä tyydyn kolmen parhaan joukkoonkin. Kysy multa kirjastokorteista, niistä tiedän kaiken.
Kai se on niin, että ensin pitää kyynistyä, mutta sitten huomaa, että no kyllä se elämä jatkuukin, ja mitäs nyt ihan oikeasti tehdään, kun ei enää huvittaisikaan perustaa syitään elää lainvastaisesti säilytetyn käsiaseen hiplaamisen ja kuntoutustuen nostamisen varaan. Mutta joo, elämänilo kokee jotain ongelmia. Sitten kun se, että on vain oma itsensä, ei onnellisuuden saavuttamisessa riitä enää kovinkaan pitkälle, ihmisestä tulee hedonisti.
Mietin, onko vaikka Grigori Perelmanin elämä sitten niin siistiä. Ei ole tottunut jäämään ikinä kakkoseksi kenellekään, mutta nyt ei matikkakaan enää kiinnosta. Ja tuossa iässä voi olla vaikea löytää sitä uutta juttua. Paremminhan se on silti selvinnyt kuin Matti Nykänen. Mutta Venäjä onkin suuri maa, ja siellä on niin monta Matti Nykästä että yksi Grigori Perelmankin pitäisi löytyä.