Söin tuossa äskettäin kanankoipia sormin. Paistoin ne uunissa, oikein herkkua oli. En yleensä syö tuollaista ruokaa, mutta nyt pääsin yhteyteen sisäisen afroni kanssa. Mietin kuitenkin, että nämäkin kanat on varmaan lihotettu sellaisiksi ”130-kiloisiksi kymmenvuotiaiksi”, joista lehdissä nykyään paljon puhutaan. Että ne todennäköisesti ovat eläneet aika kärsimyksen täyteisen elämän ennen kuin päätyivät suuhuni. Kanat kun on jalostettu ”luonnottomiksi”.

Ratkaisuksi tällaiseen on tapana tarjota sitä, että pitäisi siirtyä kanan luontaisia tarpeita paremmin huomioivaan kananhoitoon. Tämä olisi tietenkin vitun kallista Suomessa, jossa ruoka muutenkin maksaa liikaa. Mielestäni luonnottomuutta voisi myös lisätä. Voitaisiin jalostaa kanoja, jotka ovat verraten onnellisia siitä huolimatta, että niiden elintila on alle A4-arkki ja ne kasvavat vauhtia, joka ihmisellä vastaisi yli sadan kilon rajapyykin saavuttamista alle kymmenen vuoden iässä.

Kanan onnellisuutta voidaan ehkä tutkia suoraan aivojen välittäjäaineista. Mutta sitä voidaan tarkastella myös behavioristisesti. Muodostetaan malli siitä, miten huonosti voiva kana käyttäytyy ja miten hyvin voiva kana käyttäytyy. Jatketaan noiden pullukkakanojen jalostamista edelleen niin, että sen lisäksi että ne tuottavat mukavasti voittoa kanalalle, kanat itse ovat myös onnellisia.

Tässä ovat kyseessä isot rahat. Eettiset ongelmat maksavat kanataloudelle. Mutta ihmiset eivät ratkaise näitä ongelmia, koska he luulevat, että kanojen jalostus on alkuperäinen ongelma. Jalostus on vain menetelmä, ja sitä voi käyttää hyvään tai pahaan. Jos jalostus on luonut ongelman, jalostus voi myös sen ratkaista.