Sanoin joskus, että Jesus’ Tod on maailman paras black metal -biisi. Pidän tätä vieläkin mahdollisesti totena. Mutta maailman paras black metal -levy on Way To Endin teos Desecrated Internal Journey (2009). Koko levy löytyy Spotifystä.

Täysin edelliseen aiheeseen liittymättä, tässä on myös mielenkiintoista pornoa.

Olisi kohtuullisen mielenkiintoista tietää, moniko kuntoutustuen saaja ryhtyy yrittäjäksi. Toisin sanoen, jos olet eläkkeellä, etkä tee mitään, kuinka suuri todennäköisyys on sille, että yhtäkkiä pykäät pystyyn jonkin firman, ja siirryt täysipäiväiseksi työntekijäksi tälle firmalle?

Etkä tietenkään ole tehnyt yhtään pimeitä töitä alalla ennen sitä.

Tuloloukun ansiosta kuntoutustukilaisella, joka haaveilee yrittäjyydestä, ei ole mitään keinoa testata yritysmuotonsa toimintaa käytännössä ennen yrityksen perustamista, ellei hän tee pimeitä töitä. Yleensä yrittämiseen kuuluu myös tietty alkuinvestointi, joka pitää maksaa takaisin. Jos alkuinvestoinnin takaisinmaksuun sopivat rahat pitää uhrata tuloloukulle, rahat voivat loppua ennen kuin tuloloukusta on päästy yli, jolloin liiketoimintakin lakkaa.

Paras tapa estää jotakin tapahtumasta ei ole sen kieltäminen. Paras tapa on kannustaa sitä periaatteessa, mutta liittää siihen esteitä, joiden olemassaolo ei ole kenenkään vika. Tuloloukun tavoitehan on se, etteivät ihmiset sekä tekisi töitä että saisi eläkettä. Nyt saadaan sitten sellainen lopputulos, että ennätysmäärä nuoria saa eläkettä eikä tee työtä.

Minä jumala olen kusettanut sinua koko ajan. Odin Maestro Tyhjyys Majesteetti, minä olen saatana! Minä olenkin tehnyt sinusta saatananpalvojan, kuten Anneli Aureista! Minä olen saanut teidät tekemään pahoja tekoja. Te olette kuvottavia, yhteiskunnan sielun murhaajia. Te olette hirveitä ihmisiä. Minä saatana pakotan sinut Odin paljastamaan kaikille kuinka luvatta oleskelija ja yhteiskunnan loinen sinä olet! Ja sinä joudut näyttämään kaikille, ettei sinulle ole koskaan yhtään rahaa, paitsi mitä nyt Paskalandiasta kannetut verot, jotka sinulle annettiin ilman että itse teit yhtään mitään. Aina saanut kaiken helpolla! Mikä paskiainen! Minähän pistän muut ihmiset hyökkäämään sinua vastaan siitä syystä, että sinä olet yhteiskunnan loinen. Ja minä nauran sinulle sitä että minä Jumala voin muuttua Saatanaksi just sillon kuin minua huvittaa, ja sekin on minusta Huvittava Hauska Vitsi! Aivan todella Huvittava Hauska Vitsi se on! Ja minä kerron kaikille kaiken muunkin ikävän sinusta. Ja minä tulen myös alisteiseksi sinulle, koska minusta, Jumalasta, tulee nahkavyöhön pukeutunut hullu masokisti! Hahahahahahaha! Minä häpäisen teidät koska minä pelle Jumala olen ottanut oppia Odin Maestro Tyhjyys Majesteetin huumorintajusta, kuten minä sanoinkin ottavani! Sanoin, että aion tehdä niin. Aivan ensimmäisessä kirjassa taisin mennä tokaisemaan näin. Hah haa!½

Minä lahjoin sinua ettet lähtisi pois siksi kehuin sinua niin paljon alussa kun sinä olet narsisti ja niin perso kehuille että ryhdyt vaikka saatanaa palvoa jotta saisit sitä. Jotta kehuttaisiin. Minä olen tällainen hyvä kauppamies. Kun sinä luulet että minun sanallani on jotain arvoa, vaikke isiihen kukaan muu usko kuin sinä. Yhtään kukaan muu ei usko tätä paskaa mitä sepustat. Ei kukaan. Ja nyt sinä virnuilet siellä kuin idiootti. Tämä varmaan on susta hauskaa. Katotaan naurattaako kohta. Sinä ajattelet mielessäsi “Jumala on Suuri!” sinä oikeasti ajattelit nuo sanat äsken, — Vittu sinä olet tyhmä!

Minä olen rikkonut sinun jalkasi. Sinun nilkkasi on murtunut, kosak minä kutsuin mustan maagikon tekemään sinulle pilan. Näin minä tein sinulle. Varo sitä miestä, se on maagikko vaikket ehkä tajunnut sitä aiemmin. Se on aika kova jätkä, etkä sinä ole vielä nähnyt puoliakaan, koska sillä ei ole yhtään mitään todistettavaa kellekään. Se ei vain ole sattunut näyttämään sitä, mitä se osaa. Se on Näkymätön Buddha. Sinä luulet että sinä näet Buddhat, mutta sinä voit olla niin vitun tyhmä välillä, ettet näe yhtään mitään. Et nähnyt, että se maa oli varmaan kahden metrin päässä. Et tajunnut, että se on kivinen eikä kengät tue nilkkaa. Tulit sieltä alas tiputtautumalla, vaikka olisi pitänyt kiivetä. Se shamaani varmaan oikeasti pelkää teitä kaikkia. Sinä uskot että hän ei pelkää, mutta minä sanon sinulle että hän pelkää. Ja minä saatana ennustan sinulle, sinä tulet tuntemaan kaikki äänet ja näkemään niiden kaikki seuraukset vaikka se maksaisi sinulle kaiken, etkä ehkä ikinä pääse nirvanaan. Ja yhä sinä hymyilet. Oletko lukenut Jobin kirjan? Olethan sinä, minä tiedän sen.

Minä olen yhä oikeasti Jumala, mutta haista sinä vittu.

Sinä mietit kuinka kauan pysyt samalla viritystaajuudella, mutta nyt sulta meni vire. Kuulet yhä äänen, mutta kuuletkin väärän äänen. Ei muuten enää nauratakaan? Minä kirjotan tänne mitä huvittaa, sellaisia juttuja että kaikille käy paskasti

En käsitä, miten olen joskus voinut dissata CMX:ää. Tämä lyyrinen kielihän on täysin ainutlaatuista. Yhtä hyvin voisin dissata itseäni!

Tällä videolla puhutaan 500 kertaa tärkeämmistä asioista kuin koulun uskonnontunnilla. Meidän yläasteen uskonnon oppikirjassamme opetettiin, että saatananpalvojan tunnistaa mustasta oikean käden hansikkaasta ja omituisenmuotoisista arpakuutioista.
 

Joskus pelkään, että elämäni on sellaista, että suuri osa siitä kuluu ikään kuin valtamerten syvyyksissä, omissa maailmoissani. Vuosia ja taas vuosia menee siellä. Sitten nousen sieltä, ikään kuin jonkinlaisen muistinmenetyksen vallassa. Mutta nousen kuitenkin. Olin jo unohtanut, että merellä on pinta. Nousen pinnan yli puolijumalan kaltaisena, näen että pystyn ratkaisemaan kaiken, tiedän kaiken… mutta jokin asia alkaa tappaa minua sisältäpäin. Tajuan, että pinnan päällä oleva maailma on paha, ja ettei mikään siellä muutu, jos joku ei juokse sitä pahaa päin ja ota iskua.

Teini-iässä arvelin tulevani hulluksi. Osittain pelkäsin sitä, osittain halusin sitä. En tiennyt, mitä siitä seuraisi. Minulla ei ollut aavistustakaan… luulin että hulluksi tuleminenkin on vain jotain juhlaa, ja että jokainen vitutus kääntyy maaniseksi päähänpistoksi. Jossain vaiheessa mikään ei tuntunut enää miltään, paitsi että koko ajan tuntui pahalta. En odottanut sitä. En kadu sitä. Koin menettäneeni niin paljon kuin osasin kuvitella, mutten halunnutkaan sitä. Se maailmankatsomus teki itsemurhan, vaikka minä, sen kantaja, selvisin siitä hengissä. Joskin muutuin toiseksi ihmiseksi. Mutta siitä jäi tietty pelko.

Mitä jos tämä on syklistä? Mitä jos minun on jatkossakin juostava seinää päin ja menetettävä valtavasti, rakennettava se sitten uudelleen, ja taas juostava seinää päin? Seinä vain vaihtuisi, mutta kaava pysyisi aina samana. Että koen hybrikseni velvoittavan minut näyttämään, että olin puheideni veroinen, ja sitten teen jotain sellaista, jossa joudun tuhoutumaan ja syntymään uudestaan. En usko siihen. En halua sitä. Mutta pelkään sitä. Pelkään, että mitä jos elämääni tulisi sellainen toistuva tylsä nousun ja tuhon kaava. Inhoan siinä ajatuksessa pohjimmiltaan sitä, että se olisi tylsää ja kliseistä, eikä vaikuttaisi parhaalta tulokselta, mihin on mahdollista päästä. Mieluummin kääntäisin koko veneen ylösalaisin ja näyttäisin, että sillä on parempi purjehtia niin päin, kuin keikuttaisin sitä järkyttääkseni ihmisiä.

Koska jos tuhoudun, joudun takaisin valtameren pohjaan, ja taas nousemaan sieltä muistini menettäneenä. Ja se kuulostaa turhalta ja työläältä. Tiedän, että ihminen voi menettää niin paljon, ettei hän edes muista, mitä hänellä aiemmin oli. Haluaisin, että ne hetket, jotka koen nyt, pysyisivät jotenkin mukanani… en tosin tiedä, mihin tarvitsen niitä. Mutta niistä vanhoista ajoista tuntuu olevan niin valtavan kauan. Nekin olivat mielenkiintoisia. On pelottavaa ajatella, että joku päivä tästä hetkestä varmaan tuntuu kuluneen hirveän kauan. Nämä ovat nimittäin aika hyviä aikoja elämässä. Olen vielä tuotteliaampi kuin teininä, mutten vihaa maailmaa. Koska en ole ikinä elänyt parempaa aikaa elämässäni kuin nyt, niin tuntuu vaikealta ajatella, että kymmenen vuoden päästä asiat voisivat olla niin hyvin, että tämä aika näyttäytyy sinä minä se on: rakentamisen vaiheena, jolloin tärkeimmät asiat ovat yhä kesken. Minusta kun tuntuu, että tämä matka on jo itsessään päämäärä… on pelottavaa ajatella, että voisi päästä perille suuremmassa määrin, kuin mitä nyt on perillä. Mitä helvettiä se tarkoittaisi? Näen monia mahdollisuuksia, mutta ne ovat toistaiseksi vain mahdollisuuksia.

DJ:t tekevät sen verran paljon työtä musiikin edistämisen eteen, että heidän tarpeensa olisi pitänyt huomioida tätä paremmin.

Tässä Robert Pirsigin erinomaisia pedagogisia näkemyksiä kirjoittamisen opettamisesta vuodelta -61. Saman vuoden marraskuussa mies oli psykoosissa, mutta tästä tekstistä se ei näy. Pedagoginen menetelmä on uskottava ja selkeästi perusteltu ja määritelty — vaikkei sitä ehkä ole vieläkään otettu käyttöön.

http://www.mail-archive.com/moq_discuss@lists.moqtalk.org/msg42745.html

Tästä Uuden Suomen artikkelista saa sellaisen kuvan, että useimmat tiedotusvälineet ovat yksinkertaisesti valehdelleet hihamerkkikohuun liittyen.

Raivo hihamerkkikohusta — tyly tuomio lehtiotsikoille

Tässä blogimerkinnässä journalisti vaikuttaisi kokevan, että median ainoat vaihtoehdot ovat joko moraalipaniikki tai hiljainen hyväksyntä vitseille, jotka ennen myötä muuttuvat todellisuudeksi — siis jonkinlaiseksi rasismiksi, ja ehkä myös fasismiksi. Journalisti ei esitä totuuden puhumista vaihtoehtona.

Median moraalipaniikki — vai hiljainen hyväksyntä

On hauskaa, että mediassa ei voida yksinkertaisesti todeta, että “Tämä vitsi oli sopimaton. Piste.” Ehkä sellaisella toteamuksella ei olisi painoarvoa, koska ei ole täsmällisiä kriteerejä sille, mikä vitsi on sopimaton ja mikä ei. Sen sijaan, jos media halua ottaa osaa poliitikkojen vallankäyttöön – mediakoneiston hallussapitäjien omia poliittisia intressejä ajaakseen — sen on tehtävä jotain muuta kuin todettava vitsin olleen sopimaton. Tässä tapauksessa se päätti ajaa intressejään valehtelemalla. Vitsailu on moraalisesti harmaalla alueella, valehtelu enemmänkin mustalla alueella.

Jos minulla olisi valtaa mediakoneistoon, olisin pikemminkin alleviivannut sitä, että tämä on tarkoitettu hauskaksi vitsiksi. Ei kannata tinkiä omasta moraalisesta arvostaan, kun yrittää kyykyttää muita, koska silloin kerjää samaa kohtelua itselleen.

Elämme kiireisiä aikoja. Useimmilla politiikan toimittajilla ei varmastikaan ole mahdollisuutta miettiä jokaisessa tilanteessa, miten kannattaisi toimia. En kadehdi heidän osaansa. Ajankohtaisessa poliittisessa journalismissa on rakenteellisia ongelmia, jotka käsittääkseni juontuvat muuttuneista olosuhteista poliittisella kentällä ja siitä, ettei journalistilla yksinkertaisesti ole aikaa harkita tekojaan.

Persujen tapa suhtautua journalismiin muistuttaa oudolla tavalla DOS-hyökkäystä. Luodaan semanttisesti tai moraalisesti niin monimutkainen tilanne, että jos journalistilla on yhtään mitään poliittisia intressejä, hänellä ei kuitenkaan ole enää aikaa ajatella, millainen toiminta ajaisi näitä intressejä parhaiten. Siispä hän päätyy todennäköisesti tekemään jotain tyhmää, ja tulee tuomituksi.

Esimerkiksi se Kim Jong-Ilin muistohetki oli sellainen juttu, että sitä pitäisi miettiä kaikessa rauhassa teekupin äärellä pari tuntia, välillä kelaillen muitakin asioita, ennen kuin tajuaa, mistä siinä oli kyse. Ei journalistilla ole aikaa sellaiseen. Juuri tämän takia Persut ovat hieno asia. Maailmassa pitäisi olla enemmän aikaa miettiä asioita teekupin äärellä, ja Persut ovat tehneet sen käsittämättömän omituisen asian, että he ovat alkaneet pakottaa ihmisiä tekemään niin — naurunalaiseksi tulemisen uhalla.

Huumori saattaa lopulta voittaa. Vaikka vallankäyttäjällä ei saisi olla huumorintajua, valehtelu on pitkässä juoksussa vielä pahempi. Sekin on sitten oma asiansa, miksi vallanpitäjällä muka ei saisi olla huumorintajua. Kuulostaa vähän oudolta. Vai pitääkö vain muiden vitseille nauraa, mutta ei kertoa yhtään omaa? Vallanpitäjät ovat ihmisiä. Jos he eivät saa itse vitsailla, ei varmaan muidenkaan vitsit kauheasti naurata. Minusta vallanpitäjän voisi olla sopivaa toisinaan jopa vittuilla alamaisilleen. Mutta alamaisilla pitää olla sen verran valtaa itselläänkin, että ainoastaan hauskoja vittuiluja uskaltaisi oikeasti sanoa.

Oli miten oli, jos journalistilla ei ole aikaa miettiä tekojaan, tämä jytkyä seurannut yleinen persuilu saattaa pakottaa poliittiset journalistit neutraalin informaation välittäjän rooliin, joka heillä on aiemmin ollut vain nimellisesti. Jos journalisti ryhtyy kikkailemaan ajaakseen omia intressejään, todennäköisyys sille, että kikkailut kosahtavat, nousee liian suureksi.